Huomenta! Aurinkoisin ja lämpimin terveisin voin sitä kaikille toivottaa :)

Kävin viemässä mieheni seiskaks töihin, kun tarvin tänään autoa. Samalla sain nauttia aikaisesta, rauhallisesta kesäaamusta, se kun usein menee nukkuessa ohi kesälomilla. Toisaalta, kesälomat on juuri sitä varten että eletään kelloon katsomatta, mutta joskus on ihanaa nauttia kesäaamun tunnelmista.

Papu on tosiaan viime viikon ensi liikkeistä saakka ilahduttanut mua pikku potkuillaan joka päivä :) <3 on se ihana tunne, kun tietää että meidän oma pikkuinen siellä ottaa kontaktia ja kokeilee kehoaan :) Ja oikeasti, haluan nauttia tästä koska tiedän kyllä, että jossain vaiheessa ne potkut muuttuu pikkuhiljaa niin koviks että kylkiluut ym sisäelimet on kovilla. Harmittaa muuten semmonen asenne ihmisillä, että jos kertoo nauttivansa pikkuisen potkuista ja liikkeista kun on ne juuri alkanut tuntemaan, kaikki jyrää fiiliksen lähes aina tyyliin "ootappa ku se kasvaa, toivot vielä ettet olis sanonu nauttivas niistä" ym :( miks aina negatiivinen lähtökohta??

Oon tässä miettiny myös sellaista asiaa, että meidän lapsen mummu- ja pappatilanne ei oo kovin hyvä :/ sehän me toki tiedettiin, mutta harmittaa kovasti tulevan lapsen puolesta ja tietysti miehen ja itteni puolesta, koska minkäänlaista tukea ei oo saatavilla. Kyllä, me pärjätään miehen kanssa kahdestaanki aivan loistavasti, mutta tarkoitankin nyt sellaista tukea mitä omat vanhemmat vois meille tuleville vanhemmille antaa jo raskausaikana. Mun kohdallani se ei oikein toimi siks, että äitini on kuollu, ja siitä oon tosi harmissani koska ainahan äitiltä olis paljo kysyttävää varsinki tämmösissä suurissa elämänmuutoksisa. Olis ollu ihana kysyä miten hän on omat raskautensa kokenu, oliko pahoinvointia, miten synnytykset meni ym ym. Äiti olis takuulla ollu niin iloinen tästä tulevasta jälkikasvusta :) Isäni taas on elossa ja oikeastaan ainut "kunnollisempi" isovanhempi lapselle, mutta hän taas on luonteeltaan niin jäykkä ettei tarvi tukea paljo siinä mielessä ootella. TOki tiedän että hän elää hengessä mukana. Ja tiedän että lapsen voi jättää hänelle hoitoon hyvin mielin.

Miehen kohdalla tilanne on vielä surkeampi. Anoppini on alkoholisti, joka ei pätkääkään välitä tulevasta lapsesta ainakaan vielä. Ei siis ole toivoa, että hän tukisi poikaansa tässä hienossa uudessa asiassa. Saati sitte että olis kysyny ees kertaakaan mitä kuuluu, miten on menny ym. Hän vaan tupakoi meikäläisen naaman eessä SISÄLLÄ kotonaan jos käydään, että meikä saa sitte painella ulos. Mutta hänellä onkin KRIISI, koska hänestä tulee MUMMU = vanha. (Hän on 51v..) Että semmosta.. Miehen isä taas on ihanasti kyselly kuulumisia ja tukenu poikaansa, mutta hän on tosi huonokuntoinen. Hänet on diagnosoitu vastikään lähes kokonaan sokeaksi, ja hänellä on muitakin hengenvaarallisia, viikottaista sairaalahoitoa vaativia sairauksia. Täytyy vain toivoa että hän ehtii nähdä ekan lapsenlapsensa tässä elämässä. Sellaista se elämä on.

Ei me onneksi yksin olla, siskoni ja ystävät ovat mukana tällä matkalla kanssamme, ja onhan meillä miehen kanssa toisemme <3 Tilanteet täytyy ottaa semmoisina vastaan kuin ne tulee. Ei se muu auta. Nyt rupean lukemaan muiden blogeja, oikein ihanaa kesäpäivää kaikille! :)