Otsikko tiivistää viime postauksen jälkeisen ajan. Iloa saimme yllinkyllin talouteen kun ihana karvapallero kisumme kotiutui viime perjantaina! On sitä ihmetelty ja ihmetelty, erittäin erityistä luontokappaletta. Mieheni on siihen aivan ihastunut, eikä hänen allergiansa onneksi ole oireillut vaikka kissa on nukkunut välillä sängyssämmekin. Iltapuuhaa ainakin saimme kissan myötä, olemme ottaneet tavaksi leikittää se väsyksiin jotta yö nukuttaisiin rauhallisesti. Tällä hetkellä kissa vaikuttaa oikein tyytyväiseltä ja hyväkuntoiselta. :)

Saamattomuus on taas lähinnä ollut yksin minun heiniäni. Lenkkejä ei kertynyt viime viikolle kuin yksi, hyötyliikuntaa onneksi melkein joka päivä. Paino on silti tullut ilmeisesti alaspäin (unohdin punnituksen eilen ja kävin tänään puntarilla aamupalan jälkeen, tulos 68,2kg). En ole kyllä erityisemmin mässäillyt, ainakaan suuria määriä kerralla. Saamaton olen ollut myös koulun suhteen, mutta onneksi vain vähän. Toisaalta siihen on vaikuttanut tämä jatkuva on-off-sairasteluni. Laulunopettajana äänen toimiminen on erityisen tärkeää, ja jos kurkussa tuntuu vähänkään erikoiselta, ei saisi laulaa koska se voi pahentaa tilannetta äkkiä todella paljon. Olen siis joutunut perua yhden tunnin tämän vuoksi. Niin, täytyy varmaan selventää, miksi yhden tunnin peruminen on minulle niin big deal. Vaikka en vaikuta ehkä kovin tunnolliselta opiskelijalta, minut on kuitenkin kasvatettu niin että "pienien" syiden takia ei asioita peruuteta. Siksi poden helposti todella huonoa omaatuntoa, vaikka tiedän tehneeni oikein. Ristiriitanen ämmä ;D

Tuntuu kyllä joka päivä enemmän ja enemmän siltä että koulu sais jo loppua. Kuten olen kymmenet kerrat täällä jo veisannut.. Käytiin eilen kylässä yhdellä tuttavapariskunnalla ensimmäistä kertaa. He ovat vähän meitä vanhempi pariskunta ja heillä on pieni tytär, n. 2v. Heillä on pari vuotta sitten rakennettu omakotitalo ja he selkeästi rakastavat toisiaan. Voi että, miten onnellinen olo siellä tuli! Kun näki, miten rkaudella hoidetaan perhettä. Jotenkin säikähdin itsekin, miten tuo kyläilyreissu avasi silmiäni. Pisti miettimään, arvostanko omaa elämääni ollenkaan niin paljon kuin pitäisi. Minunkin tulee olla todella onnellinen omasta elämäntilanteestani. Olen noussut todella syvästä suosta ja pärjään nyt hyvin. Minulla on ihana mies, oma koti ja opiskelupaikka. Asiani ovat oikeastaan aika hyvin. Todella hyvin. Minun pitää arvostaa sitä. Miksi ihmiset unohtavat välillä miten hyvin asiat oikeastaan ovatkaan. Ei ihminen mitään suuria tarvi, sitä pärjää aika vähälläkin, mutta nykyään kun PITÄISI olla isompi televisio, uudempi auto, moderni asunto, rahaa, mainetta ja kunniaa. Voi voi.. Yritän aktiivisesti päästä tuosta ajattelutavasta pois. Itseasiassa olen aina ollut sitä mieltä, että jos vanha toimii, miksi ostaa uusi?

Ei tästä pitänyt näin syvällistä tekstiä tulla! Anteeksi, jos jollakin palaa päreet, mutta toisaalta, tämä on hyvin terapeuttista vaikka tapahtuukin spontaanisti :) Tietysti tähän elämäntilanteen miettimiseen on vaikuttanut myös se, että kuulin viikko sitten ystäväni isän tehneen itsemurhan. Sellaiset uutiset laittavat suremaan jääneet omaiset miettimään oikeasti tärkeitä asioita. Ja muistuttaa myös siitä, miten tärkeää olisi sanoa läheisilleen kuinka tärkeitä he ovat. Itse en tätä miestä tuntenut, mutta ystäväni suru koskettaa. Ja laittoi minutkin ajattelemaan asioita.

Huh, miten synkäksi tämä meni. Antakaa anteeksi, palaan taas tänne seuraavan kerran iloisemmissa merkeissä! Oikein hyvä kuntoiluviikkoa kaikille ja nautitaan syyskeleistä!! (Ja ruskasta!!)